Tässä kuun alussa jouduin kohtaamaan suru-uutisen, johon en ollut valmistautunut yhtään. Minulle hyvin hyvin rakas ja läheinen Mumi eli äitini äiti kuoli yllättäen. Tämä uutinen tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta enkä ole oikein osannut käsitellä sitä. Tottakai olin järkyttynyt, mutta toisaalta tieto oli helpompi sulatella kun tiesi taustat. Mumilla oli diagnosoitu alzheimer ömm ehkä vuosi sitten ja tiesin hänen olleen siitä todella peloissaa. Olimme kaikki seuranneet aiemmin isäni isän kohdalla sairauden etenemistä ja ymmärrän miksi Mumia pelotti. Hän oli aina ollut todella aktiivinen ja nuorekas eläkeläinen, aina menossa ja tekemässä. Tämän diagnoosin jälkeen hänestä tuli varovainen ja ensimmäistä kertaa myös aidosti vanha. Lopullinen poismenon syy oli ilmeisesti sydänperäinen. Kaikki tapahtui myös ilmeisen nopeasti ja rauhallisesti, sillä hän löytyi omasta työhuoneestaan kynä kädessä. Eli kaiken tämän perusteella hän sai lähteä rauhassa ja näin on armeliainta. Hänen ei tarvinut kohdata sairauden tuomia ongelmia sen enempää ja olen siitä oikeastaan aika huojentunut. Mutta ei se sitä poista, että tämä tapahtui liian äkkiä, liian yllättäen. Niin paljon jäi sanottavaa...
En ole oikein ehtinyt käsitellä tätä tapahtunutta kunnolla. Minulla oli eräs tärkeä ja arvostettu mestarikurssi, jossa minun piti olla todella skarppina, joten kevensin päiviä ennen sitä, jotta olisin sitten täydessä iskussa kurssilla. Kurssin päätyttyä iskikin sitten aivan törkeä flunssa ja kuume päälle, mikä oli toisaalta todella odotettavissa, kun miettii miten paljon jouduin tsemppaamaan itseäni. Nyt sitten olen joutunut olemaan aivan todella paljon yksin, omassa seurassani ja etenkin nyt pääsiäislomalla olen ollut todella ahdistunut. Tavattiin koko perheen kanssa lauantaina. Alun perin tuona päivänä piti olla yllätysjuhlat Mumille, mutta nyt kokoonnuimme vain isoveljeni perheen luokse. Näin kaikkai ensimmäistä kertaan uutisen jälkeen ja tiesin kyllä, että jotain tunnereaktioita on odotettavissa. Ennemmin tai myöhemmin.
Tänään homma levisi käsiin ihan todella, kun selvisi, että en näekään Muusikkoa. Emme ole nähneet viikkoon. Olen tajuamattani kanavoinut kaiken energiani hänen miettimiseensä ja tapaamistemme odottamiseen. Siksi tämä tuntuukin nyt aivan todella pahalta. Olen toivonut saavani häneltä läheisyyttä ja rehellisesti sanottuna kovaa panemista, mikä veisi ajatukset ja tunteet aivan muualle. Mutta onhan tämä nyt aivan väärin. Myös häntä kohtaan kaikin puolin. En haluaisi rasittaa Muusikkoa omilla murheillani, haluaisin olla hänelle vain kaikkea hyvää. Sillä emmehän me seurustele. Me vain pidämme hauskaa toistemme kanssa. Tapailemme. Mutta all in all ymmärrän nyt todella hyvin ihmisiä, jotka joutuvat huonoihin ihmissuhteisiin paetessaan omia tunteitaan. Sillä seksi ja se hetkellinen halutuksi kokeminen vie ajatuksia muualle. Sillä läheisyydellä voi turruttaa tunteita ja sysätä ne sivuun. Tässä minun ja Muusikon tilanteessa on vain se, että minä todella välitän hänestä, ehkä jopa liikaakin. Eli haluan häntä ja hänet ilman tätä suruakin, nyt vain vieläkin enemmän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti